Miten kirkot saataisiin täyttymään nuorista?

Pekka Simojoki kirjoittaa kolumnissaan Kotimaassa 25.1 otsakkeella Arkkipiispa Afrikasta viittaamalla Mwanzan piispaan Andrew Gulleen. Koska tämä afrikkalainen piispa oli on vieraillut useita kertoja Suomessa, Simojoelle pälkähti päähän kysyä häneltä, että mihin hän puuttuisi, jos toimisi piispana täällä. Vastaus löytyi heti: ”Tyhjät kirkot. Teillä on Suomessa moni asia hyvin, mutta tyhjät kirkot on ongelma, johon pitäisi tarttua heti”

Totta! Se on hyvä havainto! Mutta miten? Monenlaista on yritetty. Kirkkopyhiä järjestetään ja kahvia juodaan. Jumalanpalvelusta on kehitetty vapaampaan suuntaan. On paljon muutakin, kuin virren veisuuta ja papin saarnaa. Maallikkoja on avustamassa rukoilemassa ja tekstejä lukemassa ja monenlaisia laulajia ja esittäjiä vauvasta vaariin! Mutta sittenkin kirkoissa on väkeä kohtuullisesti vain erityisinä pyhinä, vaikkapa joulujumalanpalveluksessa ja eri ryhmien kirkkopyhissä.

Ihan toista se on Afrikassa: ”Väkeä on kirkko täynnä, iloista ja värikästä tummaa kansaa. Laulun voimaa riittää, kuorot pistivät parastaan, välillä innostuttiin tanssimaan syntetisaattorin rytmein ja välillä veisattiin trumpetin säestyksellä.” Simojoen kuvaama jumalanpalvelus oli tosi lyhyt, vain kolmisen tuntia, sillä toinen jumalanpalvelus oli alkamassa heti perään. Spontaania, innostunutta meininkiä siis noissa jumalanpalveluksissa riittää.

Miksei nuoriso osallistu jumalanpalveluksiimme? Piispan vastaus on selkeä: ”Kuunnelkaa, mitä kieltä nuoret puhuvat ja opetelkaa sama kieli! Nuoret rakastavat musiikkia, tuokaa myös heidän musiikkiaan, vaikka jostain perinteistänne joutuisitte luopumaan.. Kirkolla, jolla ei ole nuoria, ei ole tulevaisuutta!”

Niinpä! Mitä pitäisi tehdä? Kulttuurimme on erilainen. Nuorilla on omat rientonsa. Nuorten illoissa ja muissa tapahtumissa kyllä puhutaan heidän kielellään ja mennään muutenkin heidän ehdoillaan, mutta jumalanpalvelus taitaa olla heille se jäykkä vanhusten juttu. Tokihan osa nuorista tulee kirkkoon ja nuorisojumiksiakin järjestetään, mutta silti ollaan kaukana kuvatusta afrikkalaisesta hengestä.

Sittenkin! Joku seurakunnan työntekijä, joka osaa nuorten kielen ja jonka perässä he mieluusti liikkuvat voisi tarttua piispan näkyihin. Esimerkkiä voisi ottaa vaikka valtakunnallisista nuorisofestivaaleista ja soveltaa siellä opittua omaan seurakuntaansa. Hyväksi koettuun voisivat sitten tarttua toisetkin seurakunnat.

Mutta, mitä sanovat perinteiset kirkkovieraat? Miten pahana tällaista kehitystä pidettäisiin? – Pitäisi oppia tuntemaan nuoret ja iloitsemaan heidän mukanaolostaan. Ja näkemään muutoksen takana myös nuorten tapa uskoa.

Nuorilla on elämä vielä edessään. Eivät he odottele hiljaisina ja hartaina tästä elämästä tulevaan siirtymistä. Uteliaina, toiveikkaina ja unelmoiden he sen sijaan etsivät ammattiaan, harrastuksiaan ja elämänkumppaniaan. Jospa Jeesus voisi näyttää heille, iloon, rauhaan ja rakkauteen ohjaavan tien.

Jätä kommentti

Kommentit tulevat julkisiksi ylläpidon hyväksynnän jälkeen.

*