Saarna meni perille

2. loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina jumalanpalveluksen aiheena oli: Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa. Evankeliumi oli Luukkaan evankeliumin luvusta 4: Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Kotiseurakunnassani saarnaaja kertoi yksitellen, koruttomasti ja levollisesti Raamatun henkilöistä, jotka turvautuivat näihin köyhille, vangituille, sorretuille ja sairaille osoitettuihin lupauksiin. Kertomisensa välissä hän muistutti, että lupaukset on annettu kaikille, mutta luonnollisesti niitä tarvitseva ja kaipaava tarttuvat niihin helpommin.

Saarnassa ei ollut mitään vakuuttelua, vain esimerkkihenkilöiden esille nostamista. Sitä kuunnellessani tunsin, että minäkin saan tarttua noihin lupauksiin. Evankeliumin ilosanoma toi sisimpääni iloa ja toivoa, ja turvallisuutta, jota kaipasin. En vakuuttunut saarnaajan vakuuttelusta, vaan saarna käänsi sisimpäni Jumalaan. Antoi aavistuksen siitä, että hän näki minut ja puhui minulle.

Hyvä saarna minusta sellainen!

Olen vuosien saatossa kuullut todistuksia, jossa maallikkopuhuja yrittää todistella Raamatun perusteella, että: Näin se on. Tämä on totta. Minä uskon näin. Usko sinäkin. Näin Raamattu sanoo. Parhain todistuspuheenvuoro on ihan äsken koetun, valloittavan kokemuksen kertominen, joka puhuu puolestaan. Sellaisia todistuspuheenvuoroja löytyy Raamatustakin. Vuosikymmeniä sitten löysin sellaisen Psalmista 66. Olen kirjoittanut kaksikin blogia siihen liittyen:

Aito uskosta todistaminen ei ole uskon todistelua ja
Kiitos.

Jätä kommentti

Kommentit tulevat julkisiksi ylläpidon hyväksynnän jälkeen.

*